Naisen tie järveltä järvelle: 2.1.2021 Ryttylä

Vuosi ehti vaihtua ennen kuin pääsimme taas jatkamaan matkaa. Tällä kertaa olimme liikkeellä kolmen naisen voimin. Pirkko jäi kotiin koiransa Mokan kanssa.

Tapasimme Keravan asemalla aamulla kahdeksalta. Junamatka meni nopeasti keskustelun käydessä vilkkaana, mm. reittivalinnoista. Päätettiin yksissä tuumin pysytellä mahdollisuuksien mukaan pois maantieltä.

Hausjärveltä alkaa pitkä pitkittäisharjujakso, joka jatkuu aina Hämeenlinnaan asti. Me päätimme suunnata harjujonolle.

Kun saavuimme Ryttylään, yllätyimme iloisesti lumisesta maisemasta. Päivän aloituskuva ja sitten matkaan. Kylällä ei tullut montaa kulkijaa vastaan.

Maantie oli liukas ja oli helpottavaa kääntyä pienemmälle tielle, Kolmilammentielle. Jonkin matkaa kuljettuamme ylitimme Puujoen. Siitä hieman eteenpäin oli tienvieressä kirkon pienoismalli. Kirkon edessä oli koiran viimeinen leposija. Tien toiselta puolelta talon pihasta tuli mies, joka kertoi, että he olivat pelastaneet kirkon teatterin lavasteista.

Emme ehtineet edetä kuin pienen matkan, kun huomio kiinnittyi liikennemerkkiin, joka kehotti varomaan kanoja. No nyt ei tiellä näkynyt muita tipuja kuin matkakumppanini.

Löysimme polun, joka vei meidät Kolmilammen tanssilavalle. Polku muuttui kapeaksi, eikä lumessa näkynyt enää kuin tassun jälkiä. Mietimme oliko siitä kulkenut koira yksinään vai mahdollisesti joku metsän eläin. Aika nöyränä sai kulkea, sillä polun yli oli taipunut lukuisia lumisia oksia ja pikkupuita.

Lava löytyi, mutta harmiksemme sen ympärillä oli aita ja portti lukittu. Meidän piti siis etsiä vaihtoehtoinen reitti. Yksi kolmesta lammesta oli lavan vieressä ja lähdimme kiertämään sitä. Kävi selväksi, ettemme pääse haluamaamme paikkaan lampea kiertämällä, koska olisimme joutuneet talon pihaan. Siispä suuntasimme jyrkkää rinnettä ylös. Sen takaa löytyi mikäpä muu kuin aiemmin kulkemamme Kolmilammentie.

Seuraavan lammen läheltä pääsimme polulle, joka vei meidät ensimmäisen harjun päälle. Kiipeämistä oli sen verran, että se ansaitsee nimen Someronvuori. Harjun päällä oli ihan mukava kulkea, mutta laskeutuminen lähes pystysuoraa lumista rinnettä Hausjärventielle tuntui etureisissä.

Kulku maantien reunaa eteni reippaasti. Teimme pienen koukkauksen Someronlähteille. Maastokartan mukaan se olisi uhrilähde, mutta opastetaulussa ei puhuttu siitä mitään.

Seuraavina olivat Suppiloharju ja Tienhaaranvuori. Kun pääsimme harjun laelle, pidimme lyhyen välipalatauon. Hyvä kun hampaat pystyivät suklaa-manteli-karpalopatukkaan. Kylmä ilma oli kovettanut sen suussasulavaksi.

Tienhaaranvuoren ohitimme alempana rinteessä. Saavutimme metsätien ja piti päättää, palaammeko Hausjärventien varteen vai jatkammeko poluilla suonreunaa. Polut voittivat.

Polku oli epätasainen ja me taisimme näyttää naista vahvempaa nauttineilta horjahdellessamme polulla. Polku jakautui kahtia. Toista pitkin oli ratsastettu ja toisella oli kävelty. Lähdimme seuraamaan jalankälkiä. Ne kulkivat suon reunassa olevan ojan penkalla. Sirpa kulki ensimmäisenä ja Aila piti perää. Sirpa tunsi jäisen maan antavan periksi jalkojensa alla ja siirtyi nopeasti eteenpäin. Hän ei ehtinyt varoittaa muita, kun kuului Ailan huuto: "Mun kenkä jäi". Ailan jalka oli uponnut mutaan, eikä kenkä noussutkaan jalan mukana ylös. Tuula pyörähti nopeasti auttamaan lopputuloksella, että hän meni nurin ja sai oman kenkänsä hörppäämään hyytävää mutavettä.

Ailan kenkä saatiin ylös ja takaisin jalkaan. Siirryimme ylemmälle polulla ja Tuula pääsi tarkistamaan omat tappionsa. Märistä kengistä ja sukista huolimatta Aila ja Tuula jatkoivat urheasti matkaa. Aila jopa totesi, ettei hänellä ole mitään hätää, kun kengässä ei ole irtovettä. Siinä kulkiessa pohdimme oliko tämän haaverin takana vieressä kohoava Helvetinvuori. Polulla näkyi sopivasti vielä sorkan jälkiä.

Kun pääsimme takaisin Hausjärventielle, päätimme jatkaa tienlaitaa. Alkuperäinen suunnitelma oli kulkea Kiipulan polkuja. Matkaa oli tienviitan mukaan 6 km, mutta kuten yleensäkin loppumatkasta, tuntui kuin ne olisi venytetty pidemmiksi.

Lähestyessämme Janakkalan keskustaa alkoi sataa lunta. Yritimme löytää kahvilan, jotta olisimme päässeet lämmittelemään. Kun emme löytäneet, menimme paikallisen S-marketin eteen kysymään kahvilaa. Saimme ohjeet ja löysimme kahvilan, mutta se oli jo kiinni.

Meillä oli reilu tunti junan lähtöön. Pelastukseksemme tuli pizzeria. Liekö annoskateuden välttelyä, että tilasimme jokainen kebabia pitaleivällä. Vaikka näläntunnetta ei juuri ehtinyt kävellessä huomata, lämmin ateria maistui.

Turengin vanha puinen C A Edelfeltin piirtämä asemarakennus on viehättävä. Seinällä oli edelleen kello, jota oletuksemme mukaan soitettiin ennen vanhaan junan ollessa lähtövalmis.